Olen lukenut viime aikoina paljon luopumisesta.

Sitähän sanotaan, jos rakastaa, päästää irti. Taidan olla elämäni suurimman haasteen edessä, ainakin parisuhteen saralla. Minä nimittäin haluan vanheta sinun kanssasi ja oikeasti istua kiikkustuolissa harmaahapsena sinun kanssasi. Jos minä jatkan tätä menoa, tulen varmasti pilaamaan ihan kaiken ja menettämään sinut.

Aion yrittää luopua sinusta.

Yritän luopua omistushalustani.

Yritän luopua mustasukkaisuudestani.

Annan sinun mennä.

Jos (ja kun) sinä rakastat, sinä palaat luokseni.

Ja minä olen vahvempi.

Ennen pidin tätä sunnuntaiahdistuksena, mutta nykyisin vuorotyön ansiosta sunnuntai on vain päivä muiden joukossa.

Olo on irrallinen ja tympeä. Aamulla sinun käsivartesi pitivät minut vielä muodossani, minuna. Lähdettyäsi tuntuu kuin valahtaisin vetenä pinnoille. Olen muodoton ja väreilevä. Poukkoilen omassa henkilökohtaisessa limbossani keskellä pysähtyneisyyttä. Minä vain yksinkertaisesti lakkaan olemasta.

Tämä aiheuttaa minussa takauman, jonka pystyy miltei fyysisesti tuntemaan. Olen taas lapsi/teini perjantaina koulun loppuessa, tai mikä pahempaa kesäloman alkaessa. Ja sillä hetkellä, kun avaan kotioven ja astun sisään minäkin lopun, lakkaan olemasta. Kukaan kavereistani ei juurikaan koskaan käynyt meillä viikonloppuisin tai lomilla. Siihen oli syynsä. Sitä syytä yleensä odotettiin henkeä pidättäen töistä kotiin. Seurattiin alkuilta herkeämättä alkavatko silmät kiiltämään tietyllä tavalla, ilmestyykö huulille ahne hymynkare. Jos näin kävi saattoi päästää pettyneen henkäyksen, ei mitään kivaa luvassa taaskaan. Loppuaika meni pysytellessä pois tieltä. Minä olin väritön, mauton, hajuton. Kuljin kädet ristissä rinnan päällä, sillä sillä ällötyksellä oli ohimennessään inhottava tapa laittaa kätensä sinne minne ne eivät kuuluneet. Ja ennen kaikkea minä olin yksin. Jotenkin vaikea ymmärtää näin jälkikäteen miten se oli mahdollista. Ajalla on tosin inhottava tapa värittää muistoja ja poistaakin niistä osia. Mutta sellainen tunne minulle jäi, keskellä sisarusparvea minä olin silti yksin.

En ymmärrä täysin miksi yövuoron jälkeiset päivät aiheuttavat minussa tämän takauman ja sitä kautta ahdistuksen. Irrallisuuden tunne tulee siitä, kun vieraantuu jotenkin täysin normirytmistä. Pariin päivään en ole Sinuakaan nähnyt kuin silloin kun kömmin aamulla kainaloosi ja kun hetkeä myöhemmin nouset. Enkä minä osaa nukkua yövuorojen aikaan. Viisi tuntia taitaa olla maksimi. Minusta tulee suden hetki. Yövuoron pisimmät tunnit, kun väsymys painaa luomia niin että on kertakaikkinen ihme ettei nukahda pystyyn.  Kaiken yllä leijailee vahvana tunne kaiken järjettömyydestä.

Tämän kaiken kirjoittaminenkin tuntuu järjettömältä.

Jos joku katsoisi minua nyt, näkisi hän valjua ja kelmeää ruohoa, joka on yrittänyt kasvaa jonkin painavan alla ilman auringonvaloa.

Jos nyt paistaisi aurinko, en menisi ulos.

Onneksi sataa.

Jokunen tovi vierähtänyt edellisestä blogituksesta. Kertoo osittain siitä, ettei asiat ole olleet mielessäni niin solmussa kuin ne olivat syksyllä. Jälkiviisaana voi sanoa, että toimettomuus on kaiken pahan alku ja juuri. Kehittelin itselleni kiitettävästi tekemistä kodin ulkopuolella ja jotenkin löysin itseni ja varmuuteni sen kautta uudelleen. Pieniä notkahduksia on ollut, tällä hetkellä elän jälleen yhtä niistä. Olen huomannut etten ole ihan oma itseni enää. Minusta on tullut ehkä vakavampi ja entinen spontaaniuteni on kadonnut. Osittain spontaaniuden katoaminen johtuu parisuhteestani. Enää ei vain voi tehdä asioita, kuten matkoja, tai ekstemppore juopottelureissuja tuosta noin vain sen kummemmin suunnittelematta. On huomioitava se toinenkin. Liekö tämä nyt sitten jonkinlaista aikuistumista ja vastuunkantamista? Onhan se positiivista sekin, ei sillä. En vaan tahtoisi ihan kokonaan menettää äkillisten päähänpistojen toteuttamisen tuomaa vapauden tunnetta. Tämänkin tajusin tässä kun kevätaurinko vihdoin alkoi kutittelemaan sormenpäillään. Talven sitä on jotenkin niin kohmeessa ja paksujen kerrosten alla että spontaanius on muutenkin vain huono vitsi, ei sitä edes osaa kaivata. Mutta kevät aiheuttaa minulle aina sen pienen väristyksen vatsaan, kaikki on taas mahdollista! Mitä hullumpia ideoita, sitä toteuttamiskelpoisempia ne ovat! Toivottavasti osaan vielä!

Asiasta sitten aivan johonkin muuhun. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut miettimään pukeutumistani. Että näinkin syvällisiä mietiskelen. Mitä minä oikeasti haluaisin päälläni pitää. Miltä minä oikeasti haluasin näyttää, mitä viestittää muille vaatteillani. Joo, olen ehkä hiukkasen myöhässä tuosta junasta, ehkä nämä vaatteilla erottumiset yms. olisi pitänyt käydä jo teininä läpi ja löytää se oma tyyli. Minä olen aina pukeutunut suhteellisen tavallisesti. Kenkiä rakastan yli kaiken. Sisälläni on kuitenkin aina asunut pienen pieni hippityttö joka tahtoo kai nyt sitten vihdoin vapauteen. Kypsyttelen asiaa vielä mielessäni. Varsinaisesti en välitä mitä muut ajattelisivat siitä, jos yhtäkkiä alkaisinkin kulkemaan kukkamekoissa, mitäpä se niille kuuluu. Jostakin syystä kuitenkin kynnys aloittaa vaatekaapin totaalinen uudistus on aika iso. Ehkä se osittain johtuu siitä, että koen olevani jo "liian vanha" moiseen vaaterumbaan. Jospa kesällä kynnys vähän madaltuisi.

Hauskaa huomata, että minun ongelmani on vähän keventyneet. No loppujen lopuksi, tämän bloginhan piti auttaa minua löytämään se todellinen minä, eikä vain ruotia olemattomia ja eiolemattomia parisuhdeongelmia.

Ihanaa, pari päivää mennyt taas ilman sen kummempia skitsoiluja ja pelkotiloja.

Minulla on aivan äärettömän vilkas mielikuvitus. Pystyn kuvittelemaan asioita niin elävästi, että kuvitelmasta riippuen olen vihainen, äärettömän onnellinen tai jopa itken. Eilen illalla nukkumaan laittaessa aloin jostakin syystä kuvittelemaan tilannetta, jossa sain sinut kiinni pettämisestä rysän päältä. Eli pyörimiseksihän se meni yö ja olin vihainen ja surullinen. Miksi ihmeessä kidutan itseäni moisilla kuvitelmilla? No iltaisin on jostakin syystä aina hirvittävän vaikea pysäyttää ajatusten kulkua, vaikka tajuaisikin sen olevan järkevää. Päivällä se onnistuu paremmin, kun aina voi tehdä jotain, joka saa ajatukset pois asiasta. Onneksi tuosta kuvittelusessiosta ei kuitenkaan jäänyt aamuksi mitään hampaankoloon, olo on aivan hyvä edelleen. Usein vain kuvitelmien jälkifiilikset jäävät vellomaan pitkäksikin aikaa aiheuttaen lisää olemattomia ongelmia.

Muutenkin pari viime päivää ovat olleet kaikin puolin ihania.

Keskustelimme jokin aika sitten laatuajan tärkeydestä suhteessa. Laatuajalla minä tarkoitan hetkeä jolloin keskitytään vain toisiimme. Nykyisellään arvostan keskustelemista enemmän kuin vällyjen alla peuhaamista, vaikkei sitäkään saa tietenkään unohtaa. Ilman seksiähän parisuhde muuttuu pidemmän päälle pelkäksi kämppäkaveruudeksi. Mutta niin, keskusteleminen ja toisen kuunteleminen (vaikka edes kerran viikossa) sillä tavalla oikeasti, palauttaa aika loistavasti sen läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteen, joka saattaa arjen tohinoissa olla välillä hakusessa. Sinulla on tällä hetkellä melkoisen stressaava tilanne päällä, joka tulee jatkumaan vielä piiitkään. Ja olen kokenut sen takia jääneeni paitsioon. Ymmärrän tilanteesi kyllä aivan täysin. Muistan itsekin opiskeluajoiltani sen, kun ei aika ja halu tahtonut riittää muuhun kuin opiskeluhommiin. Yritin kuitenkin painottaa sinulle sitä, että et unohtaisi pitää liekkiä yllä myös meidän suhteessamme, ja että et jättäisi laatuajan vaatimista vain minun harteilleni. Lupasin kuitenkin antaa sinulle luonnollisestikin aikaa ja tilaa rauhassa keskittyä opintoihisi, ilman että sinun tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa siitä ettet huomioi minua. Ja olenkin tässä siis viimeaikoina yrittänyt sitä omaa elämäänikin hankkia, etten olisi jatkuvasti hellyydenkipeänä nurkissa pyörimässä.

Herrajumala, että minä kuulostan nyt kyllä maailman parhaalta ja ymmärtäväisimmältä vaimolta! No ei siinä, ymmärtää minä olen aina osannut ja jaksanut maailman tappiin asti. Hyvä asia sinänsä, ainakin muille. Itseni kannalta parempi olisi jos opettelisin vetämään rajan johonkin.

Mutta niin. Tuntuu että tänään on tulossa jälleen hyvä päivä.

Ymmärsin tuossa jokin aika sitten, etten nykyisellään kaipaisi elämääni ketään muita ihmisiä kuin mieheni.

Minun kohdalleni on sattunut sellainen käsittämätön onni, että olen miehessäni löytänyt toisen puolikkaani. Niin lapselliselta ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Satukirjajuttuja. Kukaan muu ei saa minua nauramaan niin kuin hän. Kukaan muu ei saa minua tuntemaan itseäni niin naiselliseksi ja kauniiksi ja haluttavaksi kuin hän. Kenenkään muun kanssa en ole tuntenut sellaista yhteyttä kuin hänen kanssaan. En henkisesti enkä fyysisesti. Hän vain jotenkin täydentää omalla epätäydellisyydellään minun epätäydellisyyksiäni ja meistä tulee yhdessä täydellinen.

Miksi ihmeessä siis tarvitsisin maailmaani muita?

Uh. Tiedän kyllä vastauksen. Ja tässä oiva aasinsilta siihen, mikä tällä hetkellä pyörii mielessäni. Sinä olet saanut lyhyen ajan sisällä paljon uusia kavereita. Suunnittelet heidän kanssaan yhteisiä illanviettoja jne. Voe jeesus että se tuntuu minusta pahalta. Ei, minä en todellakaan kiellä sinua tekemästä noita asioita. En tietenkään. Parasta tässä kaikessa on se, että näen sinun olevan onnellinen ja nautit elämästäsi. En minäkään niin kauhea ole, että sellaisen sinulta kieltäisin. Sinun onnesi on minunkin onneni. Kaikki tapahtuu taas vain minun pääni sisällä. Koska itse koen, etten tarvitse elämääni muita, sinun käyttäytymisesi tuntuu minusta melkein jopa petturuudelta. MITEN SINÄ VOIT PITÄÄ HAUSKAA JA TAHDOT VIETTÄÄ AIKAASI MUIDEN KANSSA, KUN SINULLA ON MINUT? Et taidakaan rakastaa minua. Noin kärjistetysti sanottuna. Ja tiedän kyllä ettei näin asiat ole, mutta kun minä tunnen niin. Miksi?

Kylläpäs taas kirjoitettuna tämäkin asia näyttää juurikin niin naurettavalta ja pikkumaiselta kuin se onkin. Ihan hävettää että pitää tällaista paskaa suoltaa tänne. Mutta olen luvannut itselleni kirjoittaa kaiken sensuroimattomana, mitään itselleni valehtelematta tai kaunistelematta.

Olisi oikeastaan todella mielenkiintoista käydä avautumassa jollekin nuppitohtorille. Saada vähän asiantuntijan näkökulmaa tähän minun kiemurteluuni. Toisaalta minulla saattaa olla epärealistiset käsitykset ammatti-ihmiselle puhumisesta. Kuvittelen(haaveilen) että tarpeeksi monesti terapiassa käytyäni eräänä päivänä koen vain valaistuksen, tajuan kaiken mikä elämässäni ja pääni sisällössä on ollut pielessä, vielä vähän lisää keskustelua ja pädäm! Olen uusi, parempi, ehjempi ja seesteisempi ihminen. Ei enää epävarmuutta ja skitsoilua. Minä olisin vihdoin minä. No ei, olisin minä tuon eteen valmis tekemään hartiavoimin töitäkin. Mutta eihän se varmaan kuitenkaan kokonaan ongelmia poistaisi. Antaisi enemmän työkaluja asioiden käsittelyyn kenties? Mene ja tiedä.

Kenties jonakin päivänä vielä.

Nyt oon taas niin vihanen ittelleni, että voisin huutaa ääneen. Ja taisinpa vähän huutaakin. Päähän alkanut taas jostain nousta häiritseviä ajatuksia sinun kuvitteellisesta uskottomuudestasi. Onneksi koin jonkinlaisen herätyksen ja tajusin taas, että missä mennään. Minun ylivilkkaalla mielikuvituksellani metsään ja kovaa! Mikä ihme siinä on että minussa aina välillä herää tämä uskomaton vainoharhaisuus? Toivon vain, että ajan kanssa pääsen tämän yli. Ja aika pitkäänhän tässä jo menikin aivan loistavasti. No, pienet notkahdukset sallittakoon, kunhan vain tajuan jättää tämän turhan hautomisen ja paisuttelun sikseen. Koska ei, minä en usko että pettäisit. Piste. Ja edelleen toistan tätä mantraa itselleni: jos kuitenkin pettäisit, en voi asiaan vaikuttaa, en siihen kuole, ja se on sinun menetyksesi silloin.

Luota nyt vähän itseesi nainen!

Ihanaa tuntea olonsa edelleen omaksi itsekseen. Se vainoharhainen ja epävarma pikkupiru on varsin raivostuttavaa seuraa. Vapaapäivän kunniaksi olen taas analysoinut itseäni, viettänyt siis laatuaikaa maailman parhaan ihmisen seurassa.

Minä olen aina ollut se nätti tyttö. Ulkonäköön liittyviä kohteliasuuksia olen kuullut koko ikäni. Liekö syynä tämä kokonaisvaltainen epävarmuuteni, mutta en ole koskaan kuitenkaan varsinaisesti uskonut puheita. Tai no myönnetään, tiedän etten ole ihan seinästä reväistyn näköinen. Ja joskus nuorempana sain tiettyjä kiksejä siitä, että sain miehet kiinnostumaan itsestäni suhteellisen helposti. Sillä ei kuitenkaan ole nykyisellään juurikaan merkitystä. Minä vain niin tahtoisin tulla luokitelluksi jonakin muuna. Pahaksi onnekseni minulle ei ole suotu mitään maata mullistavaa älykkyyttä jolla voisin häikäistä. Olen ihan perusfiksu ihminen, onnistun kohtuudella kaikessa mihin ryhdyn. Toinen paha puutteeni on se, ettei minulla ole kuitenkaan juurikaan kunnianhimoa. En ole oikeasti koskaan laittanut itseäni likoon jonkin tietyn asian takia, jonkun jota tulenpalavasti haluaisin. Välillä haaveilen, että minulla olisi jokin kyky, olisin luonnostani lahjakas oikeasti edes jossain.

Saanko tässä vaiheessa käyttää sen vanhempien vaikutus -kortin? Eipä sitä siihen voi aina kylläkään vedota. Kuinka paljon on ihmisiä joiden vanhemmat eivät ole antaneet mitään eväitä elämään, mutta joista silti tulee vaikka ja mitä,  ihan vain täysin omin ansioin? Heillä on kunnianhimoa, tahtoa näyttää ja myös kykyjä siihen johonkin. Ja uskoa itseensä.

Lapsena/nuorena olisin halunnut kovasti kaikkea. Harrastaa mitä milloinkin. Meidän perheellämme ei ollut kuitenkaan rahkeita mihinkään. Käytännössä minulle jäi kirjat ja mielikuvitus. Mikään ei tietenkään estä minua nyt vanhempana aloittamasta balettia, viulun-, pianon- tai huilunsoittoa jne. mitä nyt ikinä nuorempana kaihosinkaan. Mutta onko se siltikään sama asia? Omaksi ilokseni tietenkin voisin niitä harrastaa, mutta mistä sitä tietää minkä taiturin maailma on minussa menettänyt, kun en aloittanut nuorena? Kyllä, turhanpäiväistä jossittelua ja spekulointia. Mutta se, mitä olen aina toivonut elämältäni (kunnon parisuhteen lisäksi) on jokin intohimo. Joku missä olen oikeasti hyvä, joku mikä vie mukanaan ja mitä ilman en voisi kuvitellakaan eläväni. Sen jonkin voisin sitten nimetä elämäni tarkoitukseksi.

Edelleen olo on tasapainoinen ja mieli tyyni.

Tänään olisi tarkoitus illalla lähteä tyttöjen kanssa ulos. Odotan sitä oikeastaan ihan innolla. Toisaalta takaraivossa kuiskuttelee pieni pelko kuitenkin. Tyhmää ja lapsellista, tiedetään. En oikeastaan edes tiedä mitä minä nyt tässä meidän parisuhteessamme pelkään. Ryyppääminen ei ole ongelma. Ehkä se on se toisen naisen pelko. Se nyt ei sinänsä ole ihan tuulesta temmattu. Aikaisemmissa suhteissasi olet pettänyt. Arvostan rehellisyyttäsi, kun kerroit minulle siitä. Periaatteessa en usko, että pettäisit. Mutta kun tähän soppaan lisätään tämä minun järjetön epävarmuuteni omasta itsestäni, niin eihän siihen pelkoon enää muuta selitystä tarvita. Olen kuitenkin päättänyt lopettaa pelkäämisen. Se on aivan järjettömän kuluttavaa, eikä siitä hyödy mitenkään. Kukaan. Jos joskus niin käy, että petät, minä en voi asialle tehdä mitään. Olisihan se aivan kamala tilanne, mutta hengissähän minä siitä kuitenkin selviäisin.

Miksi pelätä olematonta ja tehdä samalla elämästään helvetti, kun yhtä hyvin voi nauttia siitä mitä tällä hetkellä on ja kärsiä vasta sitten jos sellainen tilanne oikeasti eteen tulee?

Ihanaa huomata, että pahin aallonpohja tältä erää näyttää olevan ohi. Minäkin pystyn jälleen järkevään ajatteluun.

Ei ole juurikaan mitään parempaa, kuin herätä kauniiseen aamuun, kun mielikin on kaunis. Näitä lisää kiitos!

Tuossa koiran kanssa lenkillä ollessani, tajusin taas erinäisiä asioita itsestäni ja elämästäni.

Vanhempien vaikutukseltahan on hyvin vaikea välttyä. Sieltä ne saa eväät niin parisuhteeseen kuin elämään yleensäkin. Olen minä ennenkin ymmärtänyt, että aikaisemmissa parisuhteissa olen "seurustellut isäni kanssa". Nykyistä edeltävässä parisuhteessa varsinkin. Ja sen suhteen kestäessä huomasin muuttuneeni äidikseni. Mikä tarkoittaa läheisriippuvaista alkoholistin hyysääjää. Onneksi heräsin silloin sen huomaamaan, ja karistin silloiset tomut jaloistani. (Arvatkaa vain pohdinko pitkään mielessäni, että onko tämä taas vain tätä minun pahaa tapaani juosta karkuun ongelmia? Annoinko liian helposti periksi? Periaatteessa meillä ei varsinaisesti muita ongelmia ollut kuin tuo ryyppääminen.) Koko ikäni olin vannonut, että siihen karuselliin en lähde. Se lupaus onneksi piti. Nykyinen parisuhteeni on kaikkea muuta. Viikonloppu tarkoittaa muutakin kuin ryyppäämistä. Mutta ilmeisesti tämä käyttäytyminen on sitten vaikeampaa muuttaa. Neljässä vuodessa ehdin kai kuitenkin omaksua ne äiteeni pahat tavat. Oma elämä uhrataan tavallaan täysin siihen, että murehditaan seuraavaa ryyppyputkea. Kotoa ei voi lähteä mihinkään ilman puolisoa, koska siitä voi seurata vaikka mitä. Kun olin lapsi, isälle ei saanut koskaan sanoa mitään mistä se olisi voinut ottaa itseensä ja ratketa juomaan. Tai no niin. Enhän minä tuota siinä neljässä vuodessa oppinut. Sitähän minä olin seurannut koko pienen elämäni ajan kotona. Mitempä sitä voisi mitään terveempää tapaa oppiakaan? On kai se tavallaan onnikin, että olen tällainen asioita mielessäni hautova tollo. Ajattelemattomampi olisi kai varmaan tyytynyt osaansa ja jäänyt siihen huonoon parisuhteeseen.

Tajuan nyt paremmin kuin koskaan myös sen, että kaikki minun aikaisemmat pitkät parisuhteet ovat olleet jollakin tapaa ongelmallisten ihmisten kanssa. Ja mahdolliset orastavat suhteet ihan "normaalien" henkilöiden kanssa ovat lopahtaneet minun käsittämättömään pelkooni ja ahdistukseeni siitä, etten riitä, tai ole tarpeeksi. Minussa on Muita huonompi ihminen -leima. Kiitos siitä kai kuuluu osoittaa kotiin. Nykyisen mieheni tullessa kuvioihin mukaan, taistelin piiiitkään ja hartaasti omien pelkojeni kanssa. Siis ennenkuin aloimme edes seurustelemaan. Olin aivan totaalisen rakastunut. Mutta en todellakaan aikonut koskaan tehdä mitään asian eteen. Juurikin siitä syystä, että koin hänen olevan niin paljon minun yläpuolellani ja siis tavoittamattomissa.

Luojan kiitos asiat menivät kuin menivät, ja olemme nyt tässä tilanteessa. Tämä on siis elämäni paras ja tasapainoisin parisuhteeni. Ja minulla on kuitenkin kaikki mahdollisuudet olla toistamatta äitini käyttäytymismalleja. Tehdä loppu läheisriippuvuudesta ja marttyyrirakkaudesta. Ei se varmaan helppoa tule olemaan. Enkä tiedä selviänkö tästä oikeasti ilman jonkinlaista terapiaa. Mutta kun minä nyt tiedostan nämä pahat tapani, niin siitähän se lähtee. Mahdollinen parantuminen.

Jos kellään on omakohtaista kokemusta vastaavasta kertokaa ihmeessä.

Kauanpa taas kesti ne hyvänolon tunteet.

Miksimiksimiksimiksi??! Miksi minulla on niin käsittämättömän vaikea olla onnellinen? No onhan tässä kieltämättä muutakin ressinpoikasta, kuin olemattomat ongelmani parisuhteessa. Duuniasiat vähän niin ja näin. Mutta miksi silti minun ensimmäinen ja ainoa ratkaisuni ongelmaan kuin ongelmaan on lähteminen? Tällä hetkellä houkuttelisi niin vain ottaa ja lähteä jonnekin kauas pois, uuteen duuniin ja uuteen elämään. Vastaavaa olen harrastanut elämäni aikana useinkin. Se on hieno tunne, kun saa ikäänkuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Voi unohtaa menneisyyden. Silloin minä olen valtavan itsevarma, hauska, nokkela ja muutenkin hyvää seuraa. Ainakin siihen asti, kun taas päästän jonkun liian lähelle.

Parisuhteessa minulle ehkä vaikeinta on tosiaan toisen päästäminen lähelle. Olen varma ettei minussa vain oikeasti ole mitään rakastettavaa saati mielenkiintoista. Sinulle minä olen nyt osan itsestäni ja epävarmuudestani näyttänyt. No, et sinä karkuun ole juossut ja edelleen sanot rakastavasi. Vaan arvatkaa uskonko? Luoja yksin tietää, että tahtoisin uskoa.

Miksen minä sitten voi olla itsevarma, hauska, nokkela ja muutenkin hyvää seuraa, ja päästää samalla jonkun lähelleni? Kun eiväthän ne "kyvyt" mihinkään oikeasti katoa. Voi tätä minun epävarmuuteni multihuipentumaa! AAARRGH!

Toivottavasti saunan takana on vielä tilaa.